Meillä täällä on nyt rauhallista, ainakin hetken ajan kun Romeo nukkuu. Jani lähti muiden lasten kanssa vähän mökkeilemään. En tiedä yhtään minne menivät. Eivät he itsekään tienneet lähtiessään! No, joka tapauksessa minä nyt vietän laatuaikaa Romeon kanssa......se laatuaika sijoittuu tosin enemmän näihin hetkiin kun pikkuinen on unten mailla. No, kyllä niitä pakahduttavia onnenhetkiä mahtuu joka päivälle kuitenkin tuon ihmeellisen pikkumiehen kanssa. Joskus täytyy aivan itkeä onnesta kun on niin kiitollinen. Ei tuon ikäisen hoito silti niin kovin rentouttavaa ole!
Joka tapauksessa siksi aloin kirjoittamaan kun tässä rauhassa ollessani niin paljon herää ajatuksia. Siihen liittyen millainen vastuu meillä on lähellämme eläviä ihmisiä kohtaan. Mietin sitä, mitä tarkoittaa että ihminen on vahva, tai ihminen on heikko.
Vahvuus mielletään monesti kovuudeksi ja periksiantamattomuudeksi. sitä se ei kuitenkaan ole. Vahvuus on täysin yksiselitteisesti kykyä nähdä itsensä rehellisesti samalla rauhansa säilyttäen. Se on siis kykyä katsoa peiliin.
Mieleeni tuli vahvasti ajatus siitä, että jos perheessä vanhempi on kyvytön "katsomaan peiliin", joutuu joku perheenjäsenistä, yleensä joku lapsista tai puoliso tai molemmat katsomaan peiliin liian tarkasti. Niin tarkasti että esimerkiksi kaunis lapsi ei saa koskaan iloita kauneudestaan,vaan pienet virheet joita kaikilla on, katsotaan hyvin tarkasti. Peilikuva vääristyy koska lapsi pyrkii näkemään itsessään myös muiden virheet joita toiset eivät halua tai kykene katsomaan.
Aikuisissa on paljon epärehellisyyttä, mutta lapsi on puhdas ja ottaa luonnostaan totuuden vastaan. Siksi taakan kantajaksi joutuu useimmiten lapsi. Totuus ei pala tulessakaan eikä sitä voi piilottaa mihinkään.
Jos vanhempi ei halua katsoa totuutta, älykäs lapsi ei saa iloita lahjakkuudestaan, sillä hän näkee liian tarkasti myös ne asiat joihin ei kykene. Kaunis lapsi ei saa olla tyytyväinen itseensä, sillä hänen vanhempansa antavat hänen katsoa pieniä virheitään liian tarkkaan jos itse eivät ole halukkaita näkemään. Voisi sanoa että rehellisyys/totuus on kuten vesi. Se pyrkii aina samalle tasolle. Samoin rehellisyys kuuluu yhtä paljon kaikille. Jos jokin patoaa veden virtaamisen, joutuu toinen kohta kantaa liian suuren paineen. Samoin on peiliin katsomisen kanssa. Aina joku joutuu kantaa toisen kyvyttömyyden ja heikkouden seuraukset. Joku joutuu kasvaa liian vahvaksi. Siten että sitä vahvuutta voikin kutsua jo heikkoudeksi, sairaudeksi. Joku vanhempi voi olla niin kyvytön katsomaan peiliin, että sen seurauksena lapsi on ikäänkuin täysin lamaantunut, menettänyt kykynsä elää.
Uskonasioista voi kukin olla mitä mieltä hyvänsä, mutta totuus ei pala tulessakaan, ja vanhemmalta on ääretöntä vastuuttomuutta olla haluton katsomaan totuutta itsestään. Ääretöntä vastuuttomuutta olla rakastamatta totuutta.
Jokainen lapsi on meille mahdollisuus alkaa rakastaa totuutta. Lapsesta me näemme suoraan omat virheemme. Jos emme reagoi, emme rakasta totuutta emmekä siten myöskään lastamme.
Lapsi käynnistää armon vesien virtauksen elämäämme, totuuden vesi virtaa meitä kohti. Jos me patoamme sen lasten ja itsemme välille, lapset saavat liian suuren määrän totuutta kannettavakseen liian pieninä. Meidän täytyy kyetä ottamaan vastaan se lahja jonka lapset tuovat mukanaan. Totuuden lahja!
Kurjimmassa tapauksessa saattaa käydä jopa niin, että lasta joka on saanut harteilleen vastuun ja ylihuolehtivaisuuden vanhempien vastuuttomuuden takia, aletaankin jollain tavalla syyllistää ylitarkkuudesta ym. sillä vanhempi ymmärtämättään pelkää tuota ominaisuutta koska itse on siinä asiassa niin vajavainen. Ja toisaalta vastuunkantajalapselta saatetaan tiedostamatta vaatiakin tuota suurta vastuuta vanhemmalle itselleen sopivassa tilanteessa. Ja esimerkiksi ajattelemattomien vanhempien hyvin ajattelevaista ja pohdiskelevaa, itsensä rehellisesti arvioivaa ja siten myöskin itsensä tuomitsevaa lasta kehoitetaan olemaan mietiskelemättä turhia. Jos ajattelevainen on aika ajoin ahdistunut, häntä syytetään omasta ahdistuksestaan liian ajattelemisen johdosta. Ei ymmärretä että tämä taakka on hänelle annettu itse, eikä hän voi muuta kuin kantaa osansa. Tämä on todella väärin mutta erittäin inhimillistä.
Merkki liiallisesta vahvuudesta, siitä että on kantanut muiden virheitä liikaa, on taipumus tuomita itsensä ankarasti. Kaikenlaiset neuroosit siivoamisesta bakteerikammoihin ym, täydellisyyden vaatimus, taipumus ja liian suuri kyky olla armahtavainen muita kohtaan ja auttaa muita. Epänormaalin suuri kyky armahtaa. Epäterveen suuri kyky ymmärtää muita. Siitä syystä ihminen on siis liian vahva verrattuna muihin. Antaa kohdella itseään väärin, sillä hän on armahtavaisuudessaan liian vahva. Sekin on synti. Ihmisen ei kuulu armahtaa muita yli inhimillisyyden. Se on Jumalan asemaan pyrkimistä. Jumala on itse kärsinyt meidän puolestamme, sillä hän kykenee siihen, täydelliseen armollisuuteen ja kärsimykseen toisen puolesta ilman katkeroitumista ja sairastumista. Hän ei tahdo että me joudumme kärsiä. Hän on kärsinyt yli inhimillisyyden meidän puolestamme.
Jos me ylitämme armahtavaisuudessa meille sopivan rajan omin voimin, siitä seuraa pelkkää pahaa. Käskyyn "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", sisältyy että ihmisen kuuluu itsestäänselvästi rakastaa itseään eniten. Itseään on vaikeaa rakastaa ellei ole saanut rakkautta tarpeeksi. Siksi rakkaus itseään kohtaan täytyy saada ensiksi, sitten voi oppia rakastamaan muita. Tämä ei tarkoita tietenkään itsekkyyttä. Itsekkäitä ovat ihmiset joita ei ole rakastettu, eivätkä he siten osaa vielä rakastaa itseään. Tämä on se suurin ja merkityksellisin vaje jonka Jumala voi korjata ihmisen elämässä. Jumala voi antaa meille sen puuttuvan rakkauden joka saa meidät rakastamaan itseämme ja lähimmäistämme.
Jos emme kuitenkaan luota että Jumala voi sen antaa, vaan yritämme rakentaa omaa armollisuuttamme, meihin sopii tämä raamatun kohta:
"Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?'
Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät."
ja kannattaa muistaa myös tämä:
"Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.
Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi."
Me olemme täysin riippuvaisia Jumalan meille lahjoittamasta rakkaudesta. Se antaa meille kyvyn nöyrtyä ja tunnustaa suuretkin virheemme. Siten otamme vastuun läheisistämme. Ei ole rakkautta ilman vastuuta. Kuinka voit väittää rakastavasi Jumalaa jos et rakasta edes lastasi? Näetkö lapsesi kärsivän, mutta pyritkö yhä itse Jumalan paikalle, toivoen että siten kaikki muuttuu hyväksi?
Tätä juttua voisi jatkaa loputtomiin, jatkuen aiheeseen mitä tapahtuu sitten kun se itsestään viat aina löytävä lapsi alkaa nähdä totuuden siitä miten on kantanut muidenkin virheitä. Silloin tarjoutuu yleensä tilaisuus myös vanhemmalle nähdä virheensä selvemmin, sillä lapsi ei enää ole syyllisyyden ja huonouden vanki vaan kertoo yleensä hyvin suoraan vanhemmille näiden virheet. Tilanne voi olla siunaus tai kirous. Jos vanhempi silloin vihdoin jo uskaltaa nähdä itsensä, tilanne koituu siunaukseksi.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Vaikka lapsi olisi jo aikuinen, voi vanhemman rehellinen peiliin katsominen, omien virheiden myöntäminen ja teoistaan ja tekemättä jättämisistään vastuun ottaminen antaa lapselle suuren lahjan, paljon uutta vapautta.
Tahdon ehkä tällä kirjoituksellani vedota juuri niihin ihmisiin, jotka eivät katso olevansa vastuussa elämässään olevista ongelmista. Tahdon sanoa: Jos sinä et kykene tarjoamaan lapsillesi turvallista ja tasapainoista kasvuympäristöä, syy ei ole kenessäkään muussa kuin sinussa itsessäsi. Ja lapsesi tulevat varmasti vielä kertomaan sinulle totuuden vasten kasvoja: sinä olet syyllinen. Uhrin rooli ei tuo kenellekkään synninpäästöä. Vain ja ainoastaan totuus tekee vapaaksi. Niin kauan kun olet katumaton etkä ymmärrä Kristuksen rakkautta sinua kohtaan, teet viattomasta lapsestasi itsellesi Kristuksen, ristinkantajan. Hän takuulla oppii tietämään miltä Jeesuksesta tuntui kun Hän ristillä huusi: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Jos me osaisimme rakastaa itseämme ja muita, vain Jeesus tietäisi miltä tuntuu Jumalan hylkäämänä oleminen. Sen ei kuulu olla meidän osa. Eikä kukaan sitä osaa varmasti tahdo lapsellensa lahjoittaa tieten tahtoen.
Jos armahtaa jatkuvasti yli voimiensa esimerkiksi pahoinpitelevää, alkoholistia, kaltoin kohteevaa, tai petollista puolisoa, ihminen toimii narsistisesti ja pyrkii Jumalan asemaan. Mikään ei oikeuta sinua olemaan niin armollinen että aiheutat muille ja itsellesi tuskaa. Sillä armollisuudellasi estät myöskin kumppaniasi tekemästä selvää omasta rististään. Uhrin asemaan jääminen on pahin teko mitä voi perheellensä tehdä. Se estää kumppania löytämästä Jumalaa ja siirtää vastuun lapsille.
Me ihmiset olemme kaikki luonnostaan enemmän tai vähemmän kyvyttömiä kohtaamaan totuutta. Onneksi saamme luottaa siihen että Jumala on uskollinen ja Hän johdattaa meidät kaikkeen totuuteen, oikeaan aikaan, kun vain meillä itsellämme on tahto vaeltaa totuudessa. Ja jos ei ole, voi sitäkin pyytää. Eli, dramaattisesta kirjoituksesta huolimatta ilouutinen on se, että meidät on vapautettu kelvottomuudestamme, me emme ole musertavalla tavalla vastuussa virheistämme. Jeesus on meidän taakkamme kantaja. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus totuuteen ja vapauteen!
Laitanpa tähän erään laulun, joka ei todellakaan vastaa musiikkimakuani mutta sanoma on vahva. https://www.youtube.com/watch?v=k9DA-WyjzVk
Uusien mahdollisuuksien viikonloppua kaikille!
Janette
