Elämässä on tapahtunut paljon ja ajattelin ihan vaan kertoa palan tarinaani.
Jostain syystä minun ei ole ollut helppoa luottaa elämään. Olen pelännyt elämää hirveän paljon. Ihmisiä, rakkautta, itseäni ja Jumalaa.
Ajoittain olen kokenut elämän hyvyyden kuitenkin vahvasti, esimerkiksi lasten kautta, siten olen voinut uskoa että elämä on hyvä. Minulla on kuitenkin ollut pienestä lapsesta asti taipumus epäillä kaikkea, varmistella kaikkea, pelätä kaikkea, kontrolloida kaikkea. Se on tehnyt lopulta elämän harmaaksi, värittömäksi ja pieneksi.
Olen kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta ajoittain. Olen vaatinut itseltäni täydellisyyttä ja tietysti jokainen pienikin epäonnistuminen on pahentanut masennustani ja ilottomuutta. Myös sydämeltäni olen välillä ollut uskomattomam kylmä ja kova muitakin kohtaan koska en ole osannut rakastaa itseäni.
Vähän yli kaksikymppisenä liityin erääseen uskonnolliseen yhteisöön. Sieltä sain jotain hyvääkin, mutta eniten se nosti pintaan suuren taipumukseni tuomita itseäni ja vaatia vielä enemmän. Elämästä alkoi kadota ilo. Noihin aikoihin muistan nähneeni todella selvän ja vahvan unen. Unessa näin todella kirkkaita värejä ja näin miten prisma taittaa valon miljooniin eri sävyihin. Vahva ja selkeä ääni sanoi: "Tässä on kaikki värit." Aamulla ajattelin ja ymmärsin että Jumala tahtoi kertoa sillä tavalla minulle että elämään kuuluu kaikki värit ja on lupa olla värikäs ja tuntea kaikki tunteet. Silloin en kuitenkaan osannut vielä sisäistää asiaa, mutta ymmärsin asian järjen tasolla.
Vuodet kulkivat eteenpäin. Minulla oli ainainen tarve olla täydellinen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ahdistuin kovasti pienistäkin puutteista. En nähnyt enää elämän tuomia lahjoja ja mahdollisuuksia. Jossain vaiheessa koin että jos vaan laihtuisin näkymättömiin, asiat olisi kunnossa. Koin olevani liika itselle ja muille. Se ajattelu ei saanut onneksi musta kunnollista otetta, vaan fyysinen terveys oli mulle tärkeää ja kantoi pahojen vaiheiden yli.
"Sä halusit pois, sä halusit pakoon, mä tajuun mutten tahdo ymmärtää. Sä halusit pois kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää. Te tartuitte toisiinne niinkuin kieli kylmään rautaan. Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en että sut on kevyempi kantaa hautaan."
Jossain vaiheessa koin kiitollisuuden harjoittamisen todella suurena apuna itselleni ja olin hetken onnellinen, mutta siitäkin osasin rakentaa itselleni suorituksen. Kirjoittelin listoja kiitollisuusaiheista ja luulin sillä tavalla voivani ostaa onnen. Onni pakeni minua entistä lujempaa vauhtia.
Pidin kontrollistani ja suorittamisestani kiinni ihan viimeiseen asti, en suostunut luovuttamaan. Jumalan/ elämän täytyi hajottaa rakennelmani ihan kokonaan että pystyin nähdä että hallintani oli pelkkä illuusio. Sitä kautta on tuskien ja kauhun jälkeen alkanutkin rakentua vapaus, sekä elämään tulla värit.
"Nämä muurit murtuvat, ja hän, jonka vasarana on valo ja talttana tuuli, muovailee näistä kivistä uudet muurit, ja te saatte olla vapaat minun uuden päiväni vapaudessa."
Värikkyys on itsessäni välillä jopa liiallista jonkun toisen silmin. Mutta enää en katso itseäni toisten silmin. Toisille olen mahdollisesti aina jotain liikaa tai liian vähän. Itse tykkään olla se joka olen ja se riittää. Ja se vaihtelee aika paljon toistaiseksi ennenkuin joskus ehkä asettuu uomiinsa...vai asettuuko?
"Mä lennän taas, olen juppihippipunkkari ja vaihdan paikkaa, mä lennän taas, turha meikäläistä yrittääkkään kategorioihin laittaa"
Kuuluuko sen asettua mihinkään? Itse tykkään itsestäni ja elämä on rikasta vaikka välillä pelottaa elää vapaana. Itsekään en tiedä mitä ja millaisia sävyjä elämä tuo seuraavana päivänä.
"Matkustaja ja purjehtija minä olen ja joka päivä löydän uuden seudun sielustani."
Koen että maalaan aika vapaasti uuden kuvan joka päivä. Niillä väreillä jotka houkuttelee. En taistele enää mitään enkä ketään vastaan. Kaikki värit ovat käytössäni. Välillä edelleen pelkään kirkkaita ja valoisia värejä käyttää, se vaatii paljon lämpöä elämältä että sen kykenen tekemään.
"Vaikka mustavalkoinen ois maailma silti oikeus on meillä kaikilla nähdä sateenkaarenvärisä unia"
Keväät ovat olleet mulle vaikeaa aikaa koska ulkoa tuleva valo on ollut ristiriidassa sisimpäni kanssa. ("Jonka vasarana on valo....") Se satuttaa ja pelottaa ja painaa maahan ja paljastaa haavat. Yritän torjua sitä. Mutta tämä kevät ja valo eivät ole vielä tuntuneet yhtään pahalta. Hämmästelen sitä. Haavat on saaneet valoa ja ilmaa ja varmaankin paljon parantuneet. Täytyy mainita se että tanssi ja liiketerapia on ollut todella suuressa roolissa siinä että oon voinut vapautua. Myös 12 askeleen kirjallisuus ja ryhmät. Nää on olleet vaan apuna ja tukena mutta itse tunnen että elämä sellaisenaan vie ihmistä väkisinkin siksi henkilöksi joka hänen kuuluu olla. 😊
"Kaikki on hyvin ollaan matkalla vasta. Ollaan saatu niin paljon niin kauan. Nyt on tällainen päivä ja tällainen vuosi ja suosion salaisuus on tallessa poka." 😉😊
Toivon että joku sai tästä tekstistä jotain. Tämä on vaan pintasilaus mutta kuitenkin mun elämästä ja minusta.
"Silloin kun annatte jotain omasta itsestänne, te todellakin annatte."
Janette
